Joskus maajoukkueen junnuvuosilla meillä oli sääntö, että kierroksen jälkeen ei kerrota kavereille omista epäonnistumisista. Jos lounaspöydän jutustelut lähtivät tähän suuntaan: "vikalla otin tyhmät kolme puttia" tai "kympillä löin vasemmalle outtiin", niihin laitettiin heti stoppi. Ehkä kaveri ei ollut edes huomannut kympin valkoisia tolppia vasemmalla, mutta huomenna hän ei tiiboxissa muuta ajattelekkaan kuin hihalyönnin mahdollisuutta.

Onnistumisista sai puhua. Mutta se on haastavaa suomalaisille. Joko kerrotaan kierroksen upein lyönti tai sitten ollaan suut tukossa.

Välillä valmentaja jopa laittoi jokaisen kertomaan kierroksen parhaan lyönnin muille. Tämä tuntui kornilta kun olit pelannut sata yli paarin ja halusit vain juosta rangella hakkaamaan palloja. Jopa pelaajat, jotka olivat kuin maansa myyneitä kierroksen jälkeen, pystyivät kaivamaan jonkun onnistumisen, kertomaan sen ääneen ja saamaan hymyn huulille. Vaikka kuinka tuntuu, että kierros on kuraa ja sen haluaisi unohtaa, siellä on väkisinkin jotain hyvää.

Joskus viha ja pettymys sumentavat mielen ja kaikki positiivinen jää huomaamatta. Jotkut pystyvät silti löytämään hyvän kaikesta. Eikö niitä kutsuta optimisteiksi?

Onnistumisista puhumisessa on perää. Hyviä lyöntejä muistellessa niiden muistijälki aivoissa vahvistuu, jolloin onnistunut mallisuoritus on helppo kaivaa esille tarvittaessa. Tämä on tärkeää jos hyödyntää mielikuvia harjoitellessa ja pelatessa. Tosin itse käyn mielessäni lyöntejä läpi mielummin kun olen pelannut huippurundin useiden onnistumisten kera, enkä silloin kun olen pettyneenä kokonaisuuteen.

En ole aina uskonut mielikuvaharjoitteluun. On tuntunut paremmalta päästä fyysisesti swingailemaan ja kouluttamaan tätä kiisteltyä "lihasmuistia". Pari visualisoinnin puolesta puhuvaa koutsia, hieman urheilupsykologian kirjallisuutta ja muutamaa omakohtaista positiivista kokemusta myöhemmin olen varma mielikuvaharjoittelun hyödyistä. Kun pystyn mielessäni lyömään täydellisiä vetoja ja ymmärrän swingini, on se jo puoliksi tehty.

Harmi kun pelkkä visualisointi ei riitä. Muutoinhan buddhalaiset munkit, jotka hallitsevat mielensä täydellisesti, olisivat majorvoittajia. Tutkimukset osoittavat, että mielikuvaharjoittelun ja fyysisen harjoittelun yhdistäminen tuottaa parempia tuloksia kuin kumpikaan yksittäisenä.

Lisää mielikuvaharjoittelusta uusimmassa Golflehdessä ja jatkoa tulossa blogissa.

Sanna :)