Turhauttaa. Mikään ei kulje tänään! Taas löin chipin kylkeen. Suututtaa. Paluuputtikaan ei mene reikään. Nyt lentävät niin mailat kuin ärräpäätkin. Sätin itseäni kovaan ääneen. Miksi teen tätä? Raivostuttaa. Haluan pois kentältä! Ei, en voi lähteä, ehkä ensi väylällä jo onnistaa. Ei sekään. Luovutan ja heitän "hälläväliä" meiningiksi. Pelinautinto on tästä kaukana. Niin oma kuin pelikavereidenkin.

Tunnistatko jonkun pelikaverin kertomuksesta vai osuiko kuvaus itseesi? Minuun osui. Tai ainakin siihen Sannaan, jota olin jokunen vuosi sitten. Oivalsin, että tämähän käy niin fyysiselle terveydelle kuin mielenterveydellekkin pidemmän päälle raskaakaksi, ainakin kun haluan jatkaa tätä minulle rakasta lajia vielä vuosikymmenet. Vieläpä ammatikseni. Tuskin ammattitaitoinen postinjakajakaan tuntee näin laajoja tunneskaaloja työpäivän aikana, vaikka tekisi virheen ja yhteen postilaatikkoon luiskahtaisi vahingossa kaksi mainoslehtistä yhden sijaan. Seuraavassa Golflehdessä kirjoitan lisää tunteidenhallinnasta.

Odottaako sitä tosissaan itseltään täydellistä onnistumista (omaan tasoonsa nähden) jokaisella lyönnillä? Jos sitä ei tule, antaako sitä turhautumiselle vallan sumeuttaa selvän ajatuksenjuoksun, joka johtaa myös seuraavan lyönnin sössimiseen. Onko reikäpelimatsin häviäminen tosissaan niin raskas takaisku, että seuraavana yönä nukkuminen ei onnistu? Ajatteleeko sitä tosissaan, että joku muistaisi kotikisoissa alisuoriutumisen vielä vuoden päästä? Onko muutama missattu putti itkun arvoinen, vai onko elämässä paljon suurempiakin asioita?

Vierailu elämästään kamppailevan rakkaan mummin luona sairaalassa voi laittaa itsensä tuntemaan idiootiksi. Kun istun hänen sängyn vieressä ja hän puristaa kädestäni lujemmin viimeisillä voimillaan, en voi kun kysyä itseltäni miksi olen ikinä itkenyt parin bogin tähden? Vielä muutama viikko sittenhän hän treenasi puttia kanssani täysissä voimissaan! Tuntuu pahalta jättää mummi sairaalan vierailuajan loppuessa. Pahemmalta kuin mikään koskaan ennen. Tällä kertaa hän ei kyennyt enää antamaan jo meidän perinteeksi muodostunutta onnenpotkua pyllylle kun lähdin lentokentälle kohti seuraavia kisoja. Olen voimaton. En voi kuin toivoa parasta.

Urheilu pitää ottaa tosissaan, muttei vakavissaan. Huono kierros tai kilpailu ei tee minusta yhtään huonompaa ihmistä. Opettelen sanomaan itselleni "pelasin tänään huonosti" sen sijaan, että sanoisin "olin täys paska". Golf on mitä teen, ei mitä olen.

Lepää rauhassa, rakas Leilamummi <3 Pidetään läheiset lähellä.

Sanna.