Julkaistu golfpiste.com sivulla 13.1.2014

Istun Pariisin lentokentällä. "Hey Bob! They are opening the gate!" Ridge Forresterin näkönen American Airlines logoista  nahkatakkia yllään pitävä mies huutaa leveällä jenkkiaksentilla toiselle samanlaista takkia ja salkkua kantavalle herralle. Lentäjämme, totean. Samalla portille saapuu pariskunta juoksulenkkarit + farkut yhdistelmässä, miehellä michiganin yliopiston huppari ja naisella joku viisi kokoa liian iso miesten t-paita päällään. Jenkkejä, totean. Lentäjän jenkkiaksentti pisti heti korvaan ja amerikkalaisten mukavuutta tavoitteleva pukeutumistyyli silmään muuten hyvin eurooppalaisesta väkijoukosta. Se on menoa taas, mietin kun astun Dallasiin suuntaavaan koneeseen amerikkalaispariskunnan perästä. Matkaan taas heidän maahansa, nyt viimeistä kertaa näissä merkeissä kun viimeisen vuoden vika lukukausi on aluillaan. Hyvästit perheelle ja kavereille menee jo rutiinilla, vaikkakin vaikenee vain joka vuosi. Viimeinen rutistus.

Olen aikaisemmissa teksteissäni kertonut, kuinka kiireistä ja välillä rankkaakin yliopistourheilijoiden elämä on. Olen edelleen samaa mieltä, mutta on tässä etunsakkin. Huippu-urheilun ja koulun yhdistäminen on tehty erittäin helpoksi Yhdysvaltojen yliopistoissa kun vertaan siihen, mitä päänvaivaa se minulle Suomessa tuottaisi.

Kaikki asiat on hoidettu; koutsi pakkaa meille vatteet kisareissuihin, kertoo monelta tullaan aamiaiselle kisapäivinä, jotta saadaan tarvittava määrä lämmittelyaikaa,  tuo eväät kentälle, kuskaa, hoitaa varaukset illaksi hienoihin pihviravintoloihin ja vastaa kaikesta käytännön järjestelyistä. Ja mikä parasta, maksaa kaiken. Itse ei tarvitse kuin ilmestyä paikalle ja heilutella mailaa. Ja mikäs sitä on heilutellessa kun leipä (tai tässä tapauksessa seuraavan illan sisäfilepihvi) ei ole kiinni siitä, kuinka hyvin on saanut sen pienen valkoisen pallon reikään.

Joskus tuskailen sitä, kun omien aivojen käyttö on kielletty, eikä itsellään ole päätäntävaltaa kausi- tai päiväohjelmastaan. Jokainen päiväni on kirjaimellisesti buukattu täyteen pomon, eli koutsin, toimesta pahimpina päivinä aamu kuudesta ilta kuuteen. Yksi suurimmista itseäni koskevista päätöksistä, jonka saan kilpailumatkalla tehdä on, otanko lounasleivän väliin kalkkunaa vaiko kinkkua.

Helppoa elämää. Saa vain pelailla golffia ja opiskella jonkun toisen maksamana. Vastuuta ei juuri ole. Jos arvosanat alkavat tippua, joku meidän urheilijoiden akateemisista palveluista puuttuu asiaan ja hoitaa tarvittavan avun, jotta arvosanat pysyvät tarpeeksi hyvinä, mikä on edellytys pelaamiselle. Jos joku lihas vähän venähtää tai rasittuu liikaa treenatessa, ei tarvitse kuin kävellä punttisalin alakertaan, josta löytyy lääkäri, fysioterapia ja hierontapalvelut--kaikki vain meitä koulun urheilijoita varten. Hienot country clubien golfkentät ovat käytössämme aina maksutta ja sääkin on golffille suotuisa ympäri vuoden. Vau mikä mainospuhe! ;)

Joululoman aikana tuli Malmin hallitreenien ohella mietittyä, että kuinkakohan oikea maailma toivottaa minut tervetulleeksi toukokuussa kun valmistun urheilupsykologian kandin paperein (siis edellyttäen, että läpäisen kaikki kurssini) ja opinnot jäävät nyt ainakin toistaiseksi. 16 vuotta olen ollut opiskelija ja elänyt jonkun muun pussista. Pian olisin omillani. Mitä tämä tarkoittaa ammattiurheilijaksi ryhtyvälle? Enhän voi hakea normaaliin päivätyöhön niinkuin suurin osa opiskelunsa päättävistä. Vaikka tulen olemaan omillani, ei se kai tarkoita, että joudun olemaan yksin. Toivottavasti. Tavoitteeni on luoda hyvä tukiverkosto ympärilleni, hankkia tarvittava rahoitus etsimällä sponsoreita ja oppia jakamaan vastuuta, jotta voin itse keskittyä parhaani mukaan siihen, mitä eniten rakastan ja parhaiten osaan--nukkumiseen. Eheheh, siis golffiin tietenkin.

Astun lentokoneeseen. Lähes valkoiseksi hiuksensa värjäyttänyt leidi lentoemännän asussaan hymyilee leveästi tulenpunasiksi maalatuilla huulillaan ja kysyy "how are you?" Nopeasti mieleeni palaa, että jenkeissä kuuluu hymyillä aina, vaikkei hymyllyttäisi ja kun kysytään mitä kuuluu, se on ennemminkin tervehdys kuin kysymys, ja siihen on vain yksi oikea vastaus. "Good" vastaan ja jatkan matkaa istuimelleni. Kone lähtee. Kotoa lähtö oli yllättävän vaikeaa ja ikävä alkoi jo ennen hyvästejä. Mielessä pyöri jo ensi kesän ja syksyn kuviot. En malta odottaa sitä kun valmistun ja pääsen vapaaksi koutsin talutushihnasta! Toisaalta kuinka hallitsen kaiken vastuun, joka minulle yhtäkkiä tulee? Kestääkö pää ja kulkeeko peli kun pihvi onkin kiinni omista pelisuorituksista? Haluanko luoda uraani Euroopassa vai Amerikassa?

On päivällistarjoilun aika. Lentoemäntä työntää kärryn kohdalleni ja kysyy kanaa vai justopastaa. Naurahdan. Tällä kertaa ei tarvinnut valita kalkkunan ja kinkun välillä. "Kanaa" vastaan ja saan tarjottimen eteeni. Lentoemännän kysymys sai minut tajuamaan, että turha tehdä asioista sen vaikeampia kuin ne ovat. Miksi mietin nyt jo tulevaa kun pääsen vielä seuraavat kuukaudet nauttimaan yliopistourheilijan arjesta etuineen? Ja tuleeko asiat loppupeleissä juurikaan muuttumaan kun status muuttuu ammattilaiseksi jossain vaiheessa tulevaisuutta? Golf on edelleen sama peli, ja mun on edelleen saatava pallo reikään mahdollisimman vähin lyönnein.

Jenkkitouri vai Euroopan kiertue? Ei se sen monimutkaisempi päätös ole kuin kanaa vai pastaa? Valitsee toisen ja pureskelee sen mitä eteen saa eikä yritä vaihtaa ateriaansa vierustoverin kanssa kesken ruokailun jos oma kana tuntuu sitkeältä ja kaverin pasta näyttääkin paremmalta. Ehkä ensimmäinen pala on vain sitkeä ja alta paljastuu herkullinen ateria. Jos näin ei ole, ensi kerralla tilaan pastan tai miksen vaikka yrittäisi kanapastaa?

Oma kana-ateriani on herkullinen. Ainakin tässä päätöksessä onnistuin. Kone laskeutuu ja astelen Dallasin lentokentällä. Näen jo Pariisissa bongaamani jenkkipariskunnan kipittävän edelläni. He näyttävät iloisilta, ovathan he saapuneet kotiin. Niin olen minäkin. Alan jo myöntämään itsellenikin, että Teksas on lunastanut paikan sydämessäni. Koti-ikävä helpottaa samalla minuutilla kun astun Dallas-Fort Worthin lentokentälle. Hymyilen. Pääsen taas jahtaamaan unelmiani täysipäiväisesti, mikä oli syy siihen, että neljä vuotta sitten tein päätöksen pakata bägini ja lähteä seikkailuun.

Sanna :)