Julkaistu golfpiste.com sivulla 20.9.2013

”Pitää sallia itsensä epäonnistua, jotta voi onnistua” on lainaus, jonka kuulen usein maajoukkuevalmentaja Mikael Mustosen suusta. Mitä hemmettiä hän mahtaa tällä tarkoittaa? Ethän ole ottanut meitä joukkueeseen epäonnistuaksemme? Minähän en epäonnistu. Perfektionisti kun olen, haluan, että kaikki mitä teen on viimesen päälle täydellistä. Siinä yksi syy muunmuassa siihen, että olen aina viimeinen oppilas luokkahuoneessa rustaamassa matikan koetta kun muut ovat jo palauttaneet kokeensa ja luokassa on enään vain opettaja, joka vilkuilee rannekelloaan todeten tympääntyneellä äänellään ”ota aikasi”. Haluan vain tarkistaa, että jokainen lasku on 100% oikein ilman pieniä virheitä ja siinä menee aikaa. Liikaa aikaa. Siinä myös syy siihen, että julkaisen blogejani liian harvoin ja kun saan vihdoin yhden ulos, se on niin pitkä, ettei kukaan jaksa lukea sitä loppuun ;)

Toisaalta eihän kukaan voi olla täydellinen, mutta yksi elämän mottoni kuuluu ”pyrkimys täydellisyyteen saavuttaa erinomaisuuden”.

Tämä luonteenpiirteeni sai minut taas ongelmiin tällä viikolla yliopistolla kun tein biomekaniikan kokeen ja aikaa oli vain 50 minuuttia. Kaikki ongelmat, jotka ratkaisin olivat oikein, mutta vaikea saada täysiä pisteitä kokeesta kun jättää melkein puolet tehtävistä tekemättä ajanpuutteen vuoksi. Yritin taas kai piirtää liaan täydellisiä diagrammeja, johon upposi liikaa aikaa tai jäin pohtimaan ongelmaa, johon en muistanut ratkaisua sillä sekunnilla, mutta itsepäisenä en suostunut siirtymään seuraavaan tehtävään, ennenkuin sain jonkinlaisen ratkaisun aikaseksi.

Lukiossa oli helppoa kun aikaa kokeiden tekoon oli runsaasti ja sain aina hyviä arvosanoja. En ikinä tajunnut, että minulla oli ongelma. Olin liian hidas. Yliopistolla, varsinkin Amerikassa, jossa painotetaan tehokkuutta ja mahdollisimman paljon halutaan saada aikaan laiminlyöden lounastauot, yöunet ja lomat, vanha tyylini ei enään toiminutkaan. Olin aina luullut, että olen hyvä ongelmanratkaisussa ja Suomen koulu antoi minun uskoa näin, mutta nyt en enään saanutkaan loistoarvosanoja. Epäonnistuin. Tajusin, että jotain on muutettava onnistuakseni ja kehittyäkseni.

Rupesin sisäistämään ja ymmärtämään mitä Mustonen lainauksellaan tarkoitti ensimmäistä kertaa tämän kesän lopulla, muutamia päiviä naisten henkilökohtaisten EM kotikisojen jälkeen. Nämä kisathan olivat täys farssi minun osaltani, missasin cutin kauden pääkisassa kotiyleisön edessä tehden itsestäni pellen, joka joutaa roskikseen. Tai näin ainakin ajattelin itsestäni välittömästi kilpailun jälkeen. Uni ei tullut iltaisin, olo oli pahempi kuin mikään moraalinen krapula ikinä. Kesän ehdottomasti vaikein viikko. Henkisesti.

Onneksi oivalsin jotain vain muutamia päiviä kisojen jälkeen kun olin saanut aikaa pohtia ja jutella minulle tärkeiden tukihenkilöiden ja valmentajien kanssa. Annoin epäonnistumiseni anteeksi itselleni. Tiesin, että ”en halua puhua siitä” ei ollut enään oiva ratkaisu tällä tasolla ja minun ikäisenä. Liian monta epäonnistumista olen vain sulkenut pois kieltämällä niiden tapahtumisen ja yrittäen unohtaa ne oppimatta mitään. Minä en epäonnistu! Jos epäonnistuin, suljin sen vain pois mielestäni ja näytin vihaista naamaa jokaiselle, joka halusi tietää mikä meni vikaan. Voi iskä parkaa, joka on saanut kuulla monet kiukuttelut ja talosta poistumiset ovet paukkuen ku hän on kehottanut minua puhumaan huonosta kierroksestani.

Nyt kun katson taaksepäin aikaani Suomessa tänä kesänä, parasta mitä minulle urheilijana tapahtui ei ollut se, että voitin kummatkin Finnish Tourin kisat, joihin osallistuin alkukaudesta. Ei se, että voitin naisten suomenmestaruuden. Ei se, että jauhoin samaa kivaa puttitreeniä päivästä toiseen selkä vääränä. Ei se, että tahkosin tuhansia palloja ilmaan swingillä, jonka luulin olevan täydellinen, ja joka toimi ajoittain hemmetin hyvin. Ei se, että voitin toisen arvomitalin naisten joukkue EM kisoista. Parasta, mitä minulle tulevaisuuden kannalta tapahtui oli se, että alisuoriuduin kesän minulle tärkeimmässä tapahtumassa—henkilökohtaisissa EM kisoissa.

Tämä viikko opetti minulle niin paljon. Tajusin, että swingini ei ole valmis ammattilaiskiertueelle, puttirutiineihin oli tehtävä muutos, wedge pelini oli saatava tarkemmaksi, kilpailuiden priorisointi olisi lopettava ja minun olisi kehityttävä pelaamaan lyönti kerrallaan ym. Asioita, joille olin sokea jokaisen voittoni tai onnistumiseni jälkeen.

Aivan kuten en tiedostanut hitauteni lukiossa olevan ongelma, mutta kun siirryin seuraavaalle asteelle tajusin, etten ollut riittävän hyvä. Mitä jos amatöörikilpailut ovat vähän kuin lukio ja ammattilaiskentät sitten vähän niinkuin yliopisto? Minun olisi muutettava monia asioita ja hypättävä pois mukavuusalueelta, jotta voin kehittyä ja pärjätä ylemmälläkin asteella. Kaikki harjoitteet, joita tein päivittäin ei ollutkaan riittäviä. Minun on lisättävä uutta, otettava riskejä. Typerintä on tehdä samaa asiaa uudestaan ja uudestaan toivoen erilaisia tuloksia. Jos haluan kehittyä pelaajana ja tehdä muutoksia NYT on paras aika sille. Viimeiset hetket ennenkuin teen tästä hassun hauskasta lajista ammattini.

Loppu kesä Suomessa ja alkukausi täällä Jenkeissä onkin mennytkin swingimuutosten, uusien puttirutiinien ja henkisen kasvamisen merkeissä. Finnish Amateur Openissa eli Erkko Trophyssä vain muutama viikko EM kisojen jälkeen sain kokea toisen takaiskun. Hävisin voiton perjaatteessa Talin 18. reiällä (taas). Tässä oli kuitenkin jotain erilaista aikaisempiin karvaisiin tappioihin, joita olin kokenut samaisessa kilpialussa läpi vuosien. Minun ei tehnyt mieli paiskoa mailoja, juosta autoon itkien ja soittaa paniikkikeskukseen. Pystyin tulemaan palkintojen jakoon ylpeänä pokkaamaan kakkospalkintoni ja jopa hymyilemään (lähes) aidosti kameralle. (Ehkä ensi vuonna nappaa, kun se pahuksen puukin on heivattu veke siitä tieltä :)

Hyväksyin epäonnistumiseni, sillä tiesin, että tämä kisa on vain yksi kilpailu muiden joukossa minun matkani varrella. Pitkästä aikaa tuntuu, että teen oikeita asioita, jotka saattavat viedä minut vielä pitkälle. Samalla tiedän, että kaiken uuden sulattelu vie aikaa ja malttia vaaditaan. Koitan nyt vain nauttia tästä matkasta ja ajatusleikistä, että minusta tulee vielä jotain. Turha laittaa liikaa odotuksia ja paineita yhteen golf kilpailuun, nauttii vain jokaisesta lyönnistä. Epäonnistumiset ovat pieni muistutus siitä, että vielä on matkaa ja paljon työtä jäljellä niihin suuriin onnistumisiin.

Sanna :)